On vain tarve kirjoittaa. En tiedä mitä, mutta koko ajan tuo kursori kuitenkin liikkuu silmieni edessä. Katsoin äsken elokuvaa Riisuttu mies. Olen nähnyt sen aiemmin ja pakko sanoa että se liikutti minua. Viimeinen puoli tuntia, jonka näin sai minut taas elämän pyörteisiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta Samuli Edelman onnistuu tulkitsemaan huonommatkin roolit siten, että tää tyttö jää aina järkeilemään vielä jälkeenkin päin.

 

 Pappi, joka pettää puolisoaan, pappi jolla on omatunto, pappi, joka jatkaa avioliiton rikkomista vaikka painiikin omantunnon kanssa. Pappi, joka saattaa aviottoman lapsen alulle. Ja pappi joka ajautuu rappiolle. Helvetti soikoon, että alan rakastaa pappeja. Noita Jumalan paimenia, jotka elävät elämää sulassa sovussa ja rauhassa syntejä välttäen.

 

Tekopyhiä pappeja, jotka neuvovat muita miten tehdä oikein. Tässä sen näkee, että syntisi se heitäkin piinaa. Minusta tämä elokuva on niin loistava veto, kun vaan voi olla. Ei edes nuo, joiden elämäntehtävä on opastaa meitä eksyneitä lampaita, voi elää elämäänsä eri atmossfääreissä kuin me. Tottahan toki, jokainen ihminen erehtyy ja tekee syntiä. Sanomani ei ole, että tässä se nähdään että papitkin on ihmisiä. Vaan perimmäinen pointti on se, miten tämä elokuva peilasi elämää hyvän ja pahan vastakkain asettelulla. Vai pitäisikö sanoa, syntisen ja syntejä välttelevän vastakkain asettelu.

 

Ihmisen ja papin rooli vastakkain, suorastaan elämänmakuista. Onhan näitä ristiin nussivia pappeja ollut ennenkin elokuvarooleissa, kuten esim. levottomat. Siinä kuvattiin ”tavis pappia” , joka petti ystävänsä, ja pappeutensa nussimalla kiellettyä puuta. Mutta ei. Ei vedä vertoja koruttomalle Riisuttu mies elokuvalle.

 

Onhan paljon demoni vastaan ihminen kauhuelokuvia. Mutta tämä Riisuttu mies toi esille ihmisen sisäiset demonit. Ylistys Samuli Edelmanille, jotta riisuit ne pöksyt kirkossa! Itellä ei olisi ollut pokkaa.